Sienten lisääntyminen & ravinto

Lisääntyminen

Useimmat sienet voivat lisääntyä sekä suvullisesti että suvuttomasti. Sienilajilla voi myös olla rakenteeltaan erilaisia elomuotoja, joista toinen lisääntyy suvullisesti (teleomorfi) ja toinen suvuttomasti (anamorfi). Erilaiset elomuodot mahdollistavat sen, että sieni voi vaihtaa elinympäristöä elinkiertonsa aikana. Niitä sieniä, joilla on tällaisia erilaisia elomuotoja, nimitetään pleomorfeiksi.
Sienet lisääntyvät ja leviävät itiöidensä avulla. Sienillä on kahdenlaisia itiöitä, suvuttomia ja suvullisia. Suvuttomat itiöt voivat syntyä vaihtelevilla tavoilla. Niitä voi syntyä kuroutumalla sienirihman ylöspäin kasvavan haaran päästä (konidiot), tai yhtymäsienten ja piiskasiimasienten itiöpesäkkeessä eli sporangiossa (mitosporit). Piiskasiimasienten itiöt voivat liikkua.
Suvulliset itiöt voivat olla haploideja tai diploideja. Suvullisten itiöiden syntyminen jakautuu kolmeen vaiheeseen: plasmogamiaan, karyogamiaan ja meioosiin. Plasmogamiaksi kutsutaan vaihetta, jossa kaksi haploidia sienisolua yhtyy niin, että niiden tumat joutuvat samaan soluun eli muodostuu dikaryoottinen solu. Kantasienillä on tämän jälkeen pitkä dikaryoottinen elämänvaihe. Dikaryoottisen solun erillisten tumien yhtymistä nimitetään karyogamiaksi. Tällöin syntyy diploidi tsygootti. Meioosin tapahduttua kehittyvät suvulliset haploidit itiöt eli meiosporit. Kypsyttyään ne leviävät tuulen mukana laajalle alueelle. Sopivalle kasvualustalle päätyvä itiö itää kärjestään ja alkaa kasvaa sienirihmaksi.

Sienten ravinto

Sienet ovat heterotrofeja eli toisenvaraisia eliöitä. Sienet absorboivat eli imevät itseensä hajottamaansa ravintoa kasvualustastaan. Sienten entsyymit pilkkovat suurimolekyylisiä aineita, kuten selluloosaa, tärkkelystä ja ligniiniä pienimolekyylisiksi aineiksi hajottaen samalla kasvualustaansa.
Sienet luokitellaan ryhmiin ravintonsa mukaan seuraavasti:

• Saprotrofit ovat lahottajia, jotka elävät kuolleella orgaanisella aineella. Lahottajasienet vapauttavat kivennäisaineita orgaanisista aineista takaisin vesiliukoiseen muotoon kasvien käytettäväksi. Saprotrofeja ovat esim. ukonsienet (Macrolepiota) ja mustesienet (Coprinus).
• Nekrotrofit ovat patogeeneja eli taudinaiheuttajia, jotka tappavat isäntäeliön ja käyttävät tämän kuollutta solukkoa ravintonaan. Nekrotrofeja ovat useat käävät ja mesisieni (Armillaria).
• Biotrofit elävät ja lisääntyvät elävissä organismeissa. Niitä kutsutaan loisiksi, mikäli ne ovat haitallisia isäntäeliölle. Loissienet ottavat ravintonsa isäntäeliön soluista. Solun kuollessa sieni levittäytyy sen naapureihin. Monet kasvitaudit ovat biotrofisten sienten aiheuttamia. Biotrofeja ovat esim. ruostesienet ja nokisienet.

Biotrofiset sienet voivat myös elää isäntäkasvin kanssa mutualistisessa symbioosissa kasvin juurien ja sienirihmaston muodostaman sienijuuren eli mykorritsan välityksellä. Arviolta 80 prosentilla maakasveista on sienijuuri.^[14] Mykorritsasienet kuljettavat maasta kasville vettä ja kivennäisaineita. Ne voivat jopa tuhatkertaistaa pinta-alan, jolta juuri saa vettä. Mykorritsat parantavat kasvin taudinkestävyyttä. Kasvilta sieneen kulkee kasvin syntetisoimia hiilihydraatteja. Mykorritsan lähiympäristöön syntyy mykorritsosfääri, jossa on muuta maaperää enemmän bakteereja ja mikro-organismeja. Mykorritsasieni voi tunkeutua kasvin juuren soluihin ja muodostaa endomykorritsan tai ympäröidä juuren ja muodostaa ektomykorritsan. Monet suomalaiset metsäpuut ovat riippuvaisia ektomykorritsasta. Jotkin sienet voivat muodostaa mykorritsan vain tietyn kasvin kanssa, ja ne on usein nimetty isäntäkasvinsa mukaan, esimerkiksi koivunpunikkitatti (Leccinum versipelle). Mykorritsasienet selviävät myös puuainesta lahottamalla esimerkiksi hakkuualueilla.
Joidenkin sienten tiedetään myös saalistavan ravinnokseen pieneliöitä rihmastoonsa muodostuvien kemiallisten tai mekaanisten ansojen avulla.